Valtiovarainministeriö haluaa pysäyttää Suomen velkaantumisen. Se vaatisi noin kymmenen miljardin euron säästöohjelman kahden vaalikauden ajaksi. Leikkauslistoista on puhuttu 30 vuotta, mutta velkavuori vain kasvaa, eikä teoissa päästä puheita pidemmälle.

Ensimmäisen leikkauslistan laati valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Raimo Sailas vuonna 1992. Suomi velkaantui silloin vauhdilla. Sailas kantoi huolta hyvinvointivaltion säilymisestä ja ehdotti menosäästöjä lapsilisistä työttömyysturvaan ja julkisesta hallinnosta maatalouteen, jotta valtion ydintehtävät voitaisiin turvata tulevaisuudessa.

Ennen Sailaksen paperia hallitus oli esittänyt ammattijärjestöille kustannuksia alentavaa yhteiskuntasopimusta, mutta palkansaajat tyrmäsivät sisäisen devalvaation. Se johti markan ulkoiseen devalvaatioon ja valuutan kelluttamiseen, mikä paransi vientiteollisuuden kilpailukykyä.

Korkojen nousu kiihdytti valtion ja yritysten velkaantumista. Devalvaatio ajoi ulkomaista velkaa ottaneet kotimarkkinayritykset kuolemankierteeseen. Työttömyysaste nousi pahimmillaan 18 prosenttiin.

Kun hallitus yritti muuttaa työmarkkinoiden pelisääntöjä joustavampaan suuntaan, SAK uhkasi yleislakolla. Kansainvälisen talouden imu pelasti lopulta Suomen, mutta työmarkkinauudistukset ja säästöt jäivät tekemättä.

Velkavetoinen hyvinvointiharha

Hyvinvointiharhaa on ylläpidetty Suomessa velan varassa. Edes 2010-luvun taitteen finanssi- ja eurokriisi eivät pakottaneet uudistumaan, kun velkaa oli saatavilla ja korot matalalla. Poliitikot ovat käyttäneet koronaa ja Venäjän hyökkäyssotaa tekosyinä, ettei mitään ole leikattu. Sen sijaan velkavauhtia on kiihdytetty. Suomesta on rakennettu pohjoismainen hyvinvointivaltio, jollaiseen meillä ei ole varaa.

Ei tarvitse olla ennustaja, kun epäilee poliitikkojen kykyä ja halua pysäyttää velkaantuminen kahden seuraavan hallituskauden aikana. Minkä tahansa säästökohteen ehdottaminen herättää jossain eturyhmässä aina raivokasta vastustamista, jonka edessä poliitikko on valmis nöyrtymään.

Velkakuopan täyttäminen talouskasvulla tai veroja korottamalla on utopiaa.

Kun velkahanat alkavat kuihtua, joudutaan miettimään, mitkä tehtävät valtion on pakko hoitaa. Kärkeen nousevat sosiaali- ja terveydenhuolto, koulutus, järjestys- ja turvallisuus, maanpuolustus ja huoltovarmuus. Sen jälkeen on pohdittava, onko valtiolla varaa tukea kaikkia mahdollisia järjestöjä, puolueita, yhdistyksiä, elinkeinonharjoittajia, kehitysapukohteita ja muita tukien perään huutavia, vai pitäisikö vastuuta siirtää hiukan enemmän yksityisille tahoille.