Kirkko, pankit ja huippu-urheilu on erotettava valtiosta.

Kirkon jäsenet rahoittakoot oman toimintansa, pankit maksakoot itse tappionsa ja huippu-urheilijat vastatkoot itse palkoistaan. Urheilu on monille kuin uskonto, toisille puhdas ammatti. Suomen surkea olympiamenestys antaa hyvät eväät pohtia uudestaan huippu-urheilun rahoitusta.

Olympiakomitean uuden huippu-urheiluyksikön johtaja Mika Kojonkoski joutuu käymään kovan painin lajiliittojen kanssa urheilun julkisesta rahoituksesta. Vastakkain ovat ammattilaiset ja harrastajat. Lontooseen Suomi lähetti liikaa harrastajia.

Urheilijat pelkäsivät enemmän epäonnistumista kuin halusivat voittaa. Tulokset olivat sen mukaisia. Urheilujohtajat olivat vielä suurempia pelkureita asettaessaan mitalitavoitteen, jonka saavuttamiseen riitti 90-prosenttinen epäonnistuminen.

Huippu-urheilu pitää erottaa sekä valtion tuesta että harrastelijoista. Huiput ovat ammattilaisia, joiden pitäisi rahoittaa työnsä muuten kuin sosiaaliavuilla. Arvokisojen turistimatkoja ei pidä maksaa julkisilla varoilla.

Ministeri Alexander Stubb uskoo, että menestyminen on rahasta kiinni. Siksi hän haluaisi yritykset vahvemmin mukaan urheilijoiden ja viennin tukemiseen. Stubbin ajatus suorasta urheilijatuesta on kannatettava, mutta raha ei Suomen huippu-urheilua pelasta, mitataanpa sitä miten tahansa.

Elintasoltaan Suomea huomattavasti köyhemmät maat kahmivat Lontoossa enemmän ja kirkkaampia mitaleja kuin suomalaiset. Jamaika, Trinidad, Etiopia tai Kenia tuskin jakavat rahaa urheilijoilleen samassa laajuudessa kuin Suomessa. Suomesta on tullut urheilun kääpiövalta, joka häviää vuosi vuodelta kaltaisilleen kansakunnille, olivatpa ne lähellä tai kaukana. Ruotsi ja Norja ovat olleet 1970-luvulta lähtien Suomea suurempia mitalirohmuja, niin myös elintasoltaan ja väestömäärältään vaatimaton Uusi-Seelanti.

Asukasluvultaan Ruotsin kokoinen Unkari on menestynyt kaksin verroin Pohjoismaita paremmin, vaikka maan elintaso on asukasta kohti laskettuna alle puolet Pohjolan hyvinvointivaltioista. Rahalla ei kultamitaleita hankita.

Purjehtijoiden valmennuspäällikkö Esko Rechardt sanoi ääneen sen, minkä monet tietävät kokemuksesta. Huippu-urheilun ja harrastajien välinen valtataistelu haittaa menestymistä. Urheilun seura- ja liittotason toiminnassa mukana olleena voin allekirjoittaa Rechardtin lausunnot. Lajiliittojen johtotehtäviin valitaan välillä ihmisiä, jotka eivät ole päässeet pätemään elämässään missään muualla ja urheilujohtamisesta haetaan itsetunnon kohotusta ja ilmaisia ulkomaanmatkoja.

Liittojen maksamat matkat arvokisoihin eri puolille maailmaa houkuttavat takametsien miehiä urheilujohtamisen parrasvaloihin. Sama matkabonus taitaa joskus riittää motivaatioiksi itse urheilijoille.

Pujottelun maailmanmestari Kalle Palander iloitsi Tuuli Petäjän olympiahopeasta, mutta muistutti, että liittojen sijasta tuki, jos sitä annetaan, pitäisi suunnata urheilijoille. Palanderin mielestä Suomi ei voittanut, vaan Tuuli yksilönä.

Rechardt ja Palander olisi syytä ottaa Kojonkosken ryhmään pohtimaan huippu-urheilun tulevaisuutta. Ammattiurheilun rahoittaminen pitäisi yksiselitteisesti yksityistää. Julkisella rahalla tuettaisiin vain kansanliikuntaa ja seuratoimintaa, jotka edistävät terveyttä ja vähentävät terveydenhuollon kustannuksia pitkällä aikavälillä.

Huippujen ympärille olisi luotava ammattitalleja, jotka toimivat liiketalouden periaatteiden mukaisesti – tulos tai ulos. Näin on tehty esimerkiksi Jamaikassa, missä parhaat pikajuoksijat Usain Boltin johdolla kuuluvat samaan talliin ja valmennusryhmään. Suomessa keihäänheittäjät puurtavat omilla pelloillaan omien valmentajiensa kanssa. Eikö olisi järkevämpää keskittää parhaat heittäjät ja valmentajat samaan talliin? Joku rahoittaja voisi jopa kiinnostua.