Valtion on parempi pitäytyä monopolien omistamisessa. Oikeaan liiketoimintaan lähteminen tulee veronmaksajalle kalliiksi.

Valtion omistajapolitiikka nousee otsikoihin aina, kun iso yritys ajautuu vaikeuksiin. Valtiota huudetaan apuun työllisyyden nimissä.

Opposition kannalta tilanne on herkullinen. Hallitusta voi syyttää työpaikkojen tuhoamisesta, jos se ei lähde perustamaan uutta telakkayhtiötä STX Finlandin mahdollisille raunioille. Jos taas hallitus lähtee mukaan, eikä yhtiö menesty, oppositio syyttää hallitusta verovarojen hukkaamisesta.

Hallitus selkiytti omistajapolitiikkaansa jo vuonna 2008 perustamalla ei-strategisia pörssiyhtiöomistuksia hallinnoivan sijoitusyhtiön Solidiumin. Sen tehtävänä on omistaa kansallisesti tärkeitä pörssinoteerattuja yhtiöitä, joissa valtiolla on vielä merkittävä omistus, mutta ei poliittista ohjaustarvetta. Solidiumin sijoitustoiminnan tavoitteena on tuottaa rahaa valtion kassaan.

Solidium on saanut toimia melko vapaasti omistajana ilman poliittisia paineita, vaikka Talvivaarasta taitaa kevään myötä tulla Solidiumille sekä taloudellinen että poliittinen taakka, kun yhtiön kassa alkaa kuivua ja ympäristötuhot paljastuvat lumen ja jään alta.

Yritystoimintaan osallistuminen on tuottanut aina tuskaa valtiolle. Parhaiten se on menestynyt monopolien kuten Veikkauksen ja Alkon omistajana.

Suomen taloushistoria suorastaan pullistelee valtion epäonnistumisia liike-elämässä. Edellisen kerran valtio tuhosi pääomia telakkateollisuuteen, kun se yritti pelastaa Wärtsilä Meriteollisuuden vararikolta 1980-luvun lopussa. Kymmenen vuotta myöhemmin valtiosta tuli monialayhtiö Partekin omistaja, kun Partek maksoi osakkeillaan Sisu-Auton oston. Valtio myi Partekin monien mielestä alihintaan Koneelle, joka teki Partekin pilkkomisella ja osien myynnillä valtavat voitot.

Valtio oli vielä 1980-luvulla merkittävä metsäteollisuuden omistaja. Yksi toisensa jälkeen valtion omistamat metsäyhtiöt ajautuivat vaikeuksiin, eikä hallituksella ollut kykyä omistajana tervehdyttää toimintaa, eikä poliittista rohkeutta sulkea kannattamattomia yksiköitä.

Väitöskirjaa varten tekemistäni arkistotutkimuksista sattui silmää tähän päivään sopiva tapahtuma. Valtion puoliksi omistama selluyhtiö Oulu Oy oli 1980-luvun puolivälissä ajautumassa vararikkoon. Valtiota huudettiin apuun.

Oululainen ympäristöministeri Matti Ahde pelkäsi työpaikkojen menetystä. Samalla hän tuskaili hallituksen tukalaa asemaa yritysten omistajana pääministeri Kalevi Sorsalle ja muille SDP:n puoluetoimikunnan jäsenille:

”Se tässä on kaikkein traagisinta, että hallitus käsittelee yhtiöitten puhtaasti sisäisiä asioita kuitenkin sellaisen asiantuntemuksen perusteella, joka on riittämätön tämän kaltaisten asioiden käsittelyyn. On vielä hölmömpää tilanne, että ensi viikolla Oulu-yhtiö todennäköisesti ajautuu konkurssiin, jos ratkaisua ei tehdä. Siellä on laukeamassa muutaman sadan miljoonan markan vastuut.”

Hallitus ratkaisi kriisin lopulta  siten, että Oulu yhdistettiin valtionyhtiö Veitsiluotoon, joka myöhemmin yhdistettiin valtionyhtiö Enso-Gutzeitin kanssa. Enso ja ruotsalainen Stora muodostivat nykyisen Stora-Enson vuonna 1998.

Hölmöläisen hommaan valtio lähti myös 1970-luvun puolivälissä, kun se perusti valtioenemmistöisen kuvaputkitehtaan Valcon. TV-valmistaja Salora oli omissa laskelmissaan päätynyt siihen, ettei liiketoiminta kannata, mutta hallituksessa uskottiin tukiaisten voimaan. Valcon tarina loppui parissa vuodessa ja valtiolle tuli siitä vajaan miljardin markan lasku. Valcon innokkain puuhamies oli pääministeri Kalevi Sorsa.

Veronmaksajat joutuvat usein maksajan rooliin, kun valtio lähtee ”pelastamaan” liikeyrityksiä. Vaarallisin tilanne on silloin, kun vaikeuksissa olevan yrityksen omistajat tai muut rahoittajat eivät ole valmiita yhtiötä lainoittamaan tai pääomittamaan. Turha on silloin oppositiostakaan vaatia hallitusta heittämään hyvää rahaa huonon perään.

Pysyviä työpaikkoja luodaan vain terveellä liiketoiminnalla, ei kannattamatonta yritystoimintaa tukemalla.