Onko peilin vika, jos naama näyttää rumalta? Nyt on muotia syyttää euroa kaikesta pahasta, mutta senkin kanssa voi elää.

Kreikan ja koko euroalueen ongelmien ratkaisemiseksi tarjotaan paluuta vanhoihin valuuttoihin. Erityisen aktiivisia euron hajottajia ovat amerikkalaiset ekonomistit kuten Paul Krugman ja kotimaassa Paavo Väyrynen, joiden mielestä euro johtaa väistämättä tuhoon.

Euroa on helppo syyttää, kun peilikuva irvistää.

Irlanti ja Kreikka ovat molemmat euromaita, joiden pankit ja talous ajautuivat romahduksen partaalle viisi vuotta sitten. Kriisi lähti kytemään alun perin liian kevyen rahapolitiikan ansiosta, mutta varsinainen isku tuli Yhdysvalloista finanssikriisin ja Lehman Brothersin konkurssin seurauksena.

Vuonna 2007 sekä Kreikassa että Irlannissa meni vielä mukavasti. Kotitalouksien käytettävissä olevat tulot kasvoivat yli kolmen prosentin vuosivauhtia. Jyrkin pudotus alkoi vuoden 2009 jälkeen, kun tulot supistuivat useita prosentteja vuosi toisensa jälkeen.

Irlanti pakotettiin talouskuriin kuten Kreikka. Irlanti toteutti veronkorotukset ja julkisten menojen leikkaukset. Se sai rankan ohjelman toteutettua ja pääsi takaisin kansainvälisille lainamarkkinoille. Sen sijaan Kreikka venkoili ja viivytteli ohjelman toteuttamisessa. Irlannissa kotitalouksien tulot laskivat säästöohjelman aikana ja työttömyys ylitti Kreikan lukemat.

Kreikka ajautui sisäpoliittiseen ja taloudelliseen kaaokseen. Kotitalouksien tulot laskivat ja työttömyys nousi, mutta pääosa säästöistä jäi tekemättä. Ensimmäisen lainapaketin jälkeen tarvittiin toinen ja kolmas pelastus.

Ennen EU-aikaa Irlanti kuului Euroopan köyhimpiin maihin. Sen kansantuote asukasta kohti oli vielä 1980-luvulla pienempi kuin Kreikassa. Irlanti ohitti Kreikan elintasossa 1990-luvun alussa ennen euroaikaa. Sen jälkeen elintasoero on kasvanut entisestään.

Talouskurin jälkeen Irlanti on toipunut nopeasti. Sen elintaso on nyt korkeampi kuin ennen kriisiä. Irlannissa työttömyys on alhaisempi kuin Suomessa, 9,9 prosenttia ja talous kasvaa nopeimmin Euroopassa, yli neljän prosentin vauhtia.

Kreikkalaisten elintaso on nyt kymmenen vuoden takaisella tasolla, talous polkee paikallaan ja työttömyys on edelleen Euroopan ennätyslukemissa.

On selvää, että euro aiheuttaa ongelmia niille, jotka eivät halua tai pysty hoitamaan talouttaan kunnolla. Siitä syystä Kreikkaa ei olisi koskaan pitänyt hyväksyä euroalueeseen. Euro sopii parhaiten maille, jotka pystyvät jossain suhteessa kilpailemaan Saksan kanssa.

Jos Suomessa ei usko riitä oman kilpailukyvyn kuntoon saattamiseen, niin silloin on syytä vakavasti harkita paluuta markkaan. Toinen vaihtoehto on liittovaltio, jossa Saksan talouden ylijäämillä maksetaan muiden, pian myös Suomen, ongelmat. Ehkä tulonsiirtounioni alkaa tuntua vähitelleen houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Paavo Väyrysen ehdotus kansallisten rinnakkaisvaluuttojen käyttöönotosta yhdessä euron kanssa kuulostaa banaanivaltioratkaisulta. Euroja käytettäisiin joka tapauksessa vain niissä maissa, joiden talous on vakaalla ja uskottavalla pohjalla. Paikallinen mikkihiirivaluutta kelpaisi vaihdon välineeksi lähinnä kotimaassa.

Kelluva markka sopisi hyvin heikolle taloudelle. Devalvoituessaan se antaisi vetoapua vientiteollisuudelle. Markan devalvoituminen kurittaisi köyhiä, kun tuontihinnat nousisivat. Talouden piristyminen johtaisi palkkainflaatioon ja ostovoiman kasvuun. Sitä seuraisi ennen pitkää markan vahvistuminen, vaihtotaseen vajeen kasvu, korkojen nousu ja markan uusi devalvoituminen.

Ymmärrän niitä, jotka haikailevat heikon markan perään. Se tuntuu helpolta ratkaisulta. Itse pidän toistaiseksi vaikeaa ja kestävää ratkaisua parempana. Jospa yrittäisimme olla enemmän kuin Irlanti ja vähemmän kuin Kreikka. Saksan tasolle pääseminen on jo liikaa toivottu.

Tärkeät ratkaisut kuten palkka- ja työaikajoustot, sosiaali- ja yritystuet, koulutus, terveydenhuolto ja verotus ovat joka tapauksessa omissa käsissämme, olipa valuutta mikä tahansa.

Edes dollari ei näytä tuottavan enää elintason nousua ihanteellisella valuutta-alueella Yhdysvalloissa, missä kotitalouksien keskimääräinen käytettävissä oleva reaalitulo on pienempi kuin 20 vuotta sitten.