Kuka tarvitsee demareita?

SDP kuihtuu pienpuolueeksi, jos se ei uudistu nopeasti.

Jo riittää
SDP:n vaalikampanja vuonna 1948 oli suunnattu kommunisteja vastaan. Pienellä muokkauksella sitä voisi käyttää myös nykyistä hallitusta vastaan.

Laitetaanpa punaliput liehumaan ja lähdetään vappumarssille laulamaan vallankumouslauluja! Tälle pohjalle rakennettiin sosialidemokraattinen työväenliike 110 vuotta sitten. SDP pitää edelleen kiinni vanhoista perinteistään, mutta sorron yöstä nousevien lipunkantajien määrä vähenee luonnollisen poistuman kautta eikä uusia ihmisiä saada mukaan.

Aika on ajanut työn ja pääoman vastakkainasettelun ohi, mutta SDP:n johdossa sitä ei ole ymmärretty. Entisestä valtionhoitajapuolueesta on tulossa pienpuolue.

Yhteiskuntajärjestelmän muuttaminen sosialistiseksi suunnitelmataloudeksi pysyi SDP:n periaateohjelmassa aina vuoteen 1987, jolloin ohjelma uudistettiin. Sosialismin luurangot haluttiin kopistella pois kaapista ja siirtää historian hämärään. Vasemman siiven rauhoittamiseksi ohjelmaan jätettiin maininta pankkien ja vakuutuslaitosten ottamisesta tarvittaessa valtion haltuun.

Sosialismista luopuminen tasoitti tietä hallitusyhteistyölle kokoomuksen kanssa. Kokoomus oli samaan aikaan omissa ohjelmissaan vaihtanut kapitalistisen markkinatalouden sosiaaliseen valintatalouteen. Puheenjohtaja Ilkka Suominen otti käyttöön termin keskustaoikeistolainen puolue.

SDP:n mielestä kokoomus sosialidemokratisoitui, kuten Liisa Jaakonsaari asian ilmaisi hallitusneuvottelujen aikana 1987. Pääministeri Harri Holkeri puolestaan vakuutti Aamulehden haastattelussa, että ”kokoomus ei ole mihinkään siirtynyt, vaan sosialidemokraatit ovat kymmenen viime vuoden aikana omaksuneet talouspoliittisen linjan, joka lähentyy aivan ratkaisevasti kokoomuslaista ajattelua”.

Sinipunahallituksen muodostaminen oli käännekohta molemmille puolueille. Vaikka presidentti Mauno Koivistolla oli ratkaiseva rooli sinipunan synnyttämisessä ja salaisen porvarisopimuksen torjumisessa, niin SDP:n ja kokoomuksen ideologinen lähentyminen oli tosiasia. Sosialidemokratialle siitä tuli todellinen kuolemansuudelma, vaikka puolue uskoi vielä silloin vievänsä kokoomusta kuin pässiä narusta.

Kokoomuksen äänestäjistä jo kolmasosa oli 1980-luvun puolivälissä työväestöä. Samaan aikaan yhteiskunnassa oli käynnissä valtava rakennemuutos, jonka seurauksena toimihenkilöiden määrä kasvoi nopeasti. Suomi oli siirtymässä kohti keskiluokkaista ja luokatonta yhteiskuntaa, jossa kokoomus ja SDP taistelivat samoista äänestäjistä. Punalippujen taika oli kaikonnut, mutta SDP jäi perinteidensä vangiksi.

Viisikymmentä vuotta hallitusvaltaa oli tehnyt demareista osan valtiokoneistoa.  Se halusi sanella politiikan tahdin. Kansanvalta ei merkinnyt sille yksilön vapautta, vaan valtion, puolueen ja ammattiyhdistysliikkeen valtaa. Sama ajattelu vaivaa demareita edelleen. Tästä perinteestä kertovat Jutta Urpilaisen jääräpäisyys niin eläke- kuin muissa väistämättömissä uudistuksissa sekä toisaalta Susanna Huovisen halu päättää ihmisten puolesta, mistä he oluensa ostavat. Demarit uskovat yhä, että koneiston pitää kahlita, ei vapauttaa.

Demareiden ajattelu sopii huonosti aikaan, jossa jo alle 15-vuotiaille maailma on verkon kautta avoinna kaikille. Sosialidemokraattinen holhousvaltio herättää enemmän vastarintaa kuin myötätuntoa, minkä näkee kannatuksesta. SDP:n on pian löydettävä uusi linja, jos se aikoo ylipäätään olla hengissä ensi vuosikymmenellä.

Kokoomuskaan ei ole säilynyt demareiden syleilyssä vaurioitta. Se on menettänyt aiemman uskonsa markkinoiden toimivuuteen ja antanut vallan ”järjestelmälle” kuten EU-komissiolle. Puolueen asemaa heikentää väsyneen pääministerin Jyrki Kataisen horjahtelu. Puolueessa teroitetaan nyt puukkoja palatsivallankumousta varten.

Jotta Kataiselle ei kävisi kuten Margaret Thatcherille, hänen kannattaisi pian ilmoittaa siirtyvänsä syrjään. Piia-Noora Kauppi voisi olla oivallinen seuraaja, joka toisi kokoomukselle samanlaista nostetta kuin Juha Sipilä on saanut aikaan keskustassa.

Mainokset