Demarit ovat hukanneet aatteensa ja johtajansa.

Työväen oikeuksia ajanut sosialidemokratia on perinteisesti korostanut sosiaalista ja taloudellista tasa-arvoa. Taloudellinen kansanvalta tarkoitti vielä muutama vuosikymmen sitten työntekijöiden asemien parantamista suhteessa työnantajiin. Silloin puhuttiin myös finanssilaitosten ja perusteollisuuden sosialisoimisesta, mutta ne puheet hukkuivat markkinatalouden kuohuihin.

Sosialismista tuli SDP:lle taakka, josta ei haluttu puhua oikealla nimellä. Jyväskylän puoluekokouksessa vuonna 1975 demarit esittivät kovia vaatimuksia suurteollisuuden sosialisoimisesta. Puheenjohtaja Kalevi Sorsa ymmärsi, että suomalaisten enemmistöön eivät sosialisointipuheet uppoa, joten hän päätyi selittämään sosialismia parhain päin kuvaamalla sitä kotoiseksi ja turvalliseksi asiaksi, jota kenenkään ei tarvitse pelätä.

Demokraattisen sosialismin toteuttaminen haihtui SDP:n ohjelmista kuin usva tuuleen. Samoin näyttää käyneen työväen asialle. Puolueen puheenjohtajaksi on nyt pyrkimässä 14 000 euron kuukausipalkkaa nostava ammattiliittojohtaja, jota toisten toimeentulo tuskin aidosti kiinnostaa. Toinen demareiden isopalkkainen ammattiliittojohtaja on tuomittu työpaikkakiusaamisesta. Vastaehdokkaana puolueen puheenjohtajavaalissa on opettaja, jonka uskottavuuden perusta on murentunut kaikista nurkista. Heikolla puolueella on vain heikkoja vaihtoehtoja.

SDP ei ole uudistunut yhteiskunnan mukana. Vallankumouslaulujen vaihtuminen aika ajoin karaokeen ei riitä. Entisestä valtionhoitajasta on tullut valtion saattohoitaja. SDP näyttäytyy enemmän osana ongelmaa kuin ratkaisua ja vetää kokoomusta mukanaan. Pelikenttä on vapaa keskustalle ja perussuomalaisille.

Vaikeiden päätösten toimeenpanon siirtäminen seuraavalle hallitukselle on poliittista pelkuruutta, joka kostautuu itse vaaleissa. Kansan poliittinen muisti on lyhyt, mutta ei niin lyhyt.