Maailma digitalisoituu, ja energiapolitiikka polkee paikallaan. Tuottajat huutavat valtiota apuun, mutta käyttäjää ei muista kukaan.

Energiantodistus on paras esimerkki Suomen energiapolitiikan jälkeenjääneisyydestä. Energiatodistus ei kerro mitään rakennuksen todellisesta kunnosta tai energiankulutuksesta. Se on vain yksi laskennallinen  tapa kerätä piiloveroa ja työllistää virkamiehiä.

Digitaalinen olosuhdevalvonta on kaikkialla muualla arkipäivää paitsi rakentamisessa. Auton toimintaa seuraavat kymmenet anturit, jotka kertovat ajantasaisesti kuljettajalle, mikä on polttoaineenkulutus, moottorin lämpötila tai auton sijainti. Kun pakastekala lastataan Kiinassa laivaan ja rahdataan Suomeen, kontin lämpötilaa ja kosteutta voi seurata älypuhelimella koko matkan mistä tahansa.

Energiankulutusta ja rakenteiden kosteutta kotitalouksissa olisi helppo seurata, mutta yleisin mittaustapa on edelleen 500 vuotta sitten keksitty lämpömittari. Jos taloihin suunniteltaisiin digitaalinen olosuhdevalvonta jo rakennusvaiheessa, uusia energiasyöppöjä hometaloja ei syntyisi. Ongelmat havaittaisiin välittömästi. Anturit maksavat joitain kymmeniä euroja, joten energiansäästöllä ja rakennusvirheiden ehkäisemisellä saavutettaisiin monisatakertaiset hyödyt.

Eduskunta hylkäsi tänä vuonna tehdyn aloitteen energiatodistusten järkiperäistämisestä ja niiden hinnan alentamisesta. Hylkäämisperusteissa paettiin EU-direktiivien taakse, mutta ympäristövaliokunnan mietinnössä myönnettiin, että todistus on vaikeasti ymmärrettävä. Ajantasaisen olosuhdevalvonnan kehittämisestä ei silti puhuttu mitään.

Miksi poliittiset päättäjät kurittavat käyttäjää, mutta tukevat tuottajaa? Uusiutuvan energian kuten tuuli- ja aurinkovoiman kannattajat keskittyvät lobbaamaan itselleen valtionapuja, koska energiaa säästämällä ei synny tuottajille tuloja. Turhaan ei sanota, että tuulivoima on lupa painaa rahaa, joka siirtyy veronmaksajalta tuulivoimateollisuuden taskuun. Tyyni päivä ei tuulimiestä heiluta.

Rakennusala pelkää, että ajantasainen olosuhdevalvonta paljastaisi lopullisesti suomalaisen rakentamisen onnettoman laadun. Kukaan ei puolusta asiakasta eli sitä poloista, joka energiasyöpössä hometalossa asuu.  Energiatodistus on yksi menoerä, jonka ainoa merkitys on asumiskustannusten kasvattaminen. Vihannesten kuntoa valvotaan paremmin kuin ihmisten asuinoloja.

Asumista säädellään erilaisilla lakipykälillä ja lupajärjestelmillä, jotka on luotu vuosikymmeniä sitten muutaman ison rakennus- ja keskusliikkeen ehdoilla. Niillä voidaan perustella rakentamisen kalleutta. Rakennusmääräyksillä säädellään esimerkiksi seinien ja ilmastointikanavien eristysten paksuutta, vaikka tärkeäpää olisi mitata kosteutta, todellista energiankulutusta ja sisäilman laatua. Sääntely estää olosuhdeinternetin etenemisen asumiseen, vaikka juuri siellä siitä olisi eniten kansantaloudellista hyötyä.

Energiapolitiikka on sananmukaisesti tuuliajolla. Valtio keskittyy keksimään erilaisia uusia tukimuotoja uusituvan energian tuotannolle ja sulkee silmänsä todellisuudelta. Saksa on varoittava esimerkki, mutta Suomi etenee pelottavasti samaan suuntaan. Hiilivapaan ydinvoiman alasajo on lisännyt Saksassa rajusti kivihiilen kulutusta ja hiilipäästöjä, mikä paljastaa karulla tavalla vihreiden ajaman onton energiapolitiikan.