Julkisia menoja ei saa leikata, koska se vähentää kulutusta. Kuulostaa tutulta, mutta onko kulutus todella talouden moottori, vai pelkkä ohjauspyörä?

Amerikkalainen luottoluokittaja Moody’s päätti alentaa Britannian luottoluokitusta, koska sen talousnäkymät eivät ole kohentuneet velkaantumisen vähentämiseen tähtäävästä tiukasta talouspolitiikasta huolimatta. Luokituksen alentaminen nostaa Britannian velanhoitokustannuksia ja talouskurin vastustajat pitävät sitä osoituksena nykyisen politiikan epäonnistumisesta.

Talouden näkymiä luottoluokittaja pitää vakaina, mikä on brittihallituksen mielestä osoitus siitä, että maan talous on menossa oikeaan suuntaan. Oppositio on luonnollisesti eri mieltä.

Velkaelvytystä kannattavat taloustieteilijät vaativat talouskurin sijaan menoleikkauksista luopumista, ettei yksityinen kulutuskysyntä heikkene. Velkaelvyttäjien keulakuva professori Paul Krugman kasvattaisi julkisia menoja niiden leikkaamisen sijaan. Hän kuten monet muut elvytystä kannattavat keynesiläiset taloustieteilijät toistavat totuutena väitettä, että yksityinen kulutus kannattelee kansantaloutta, koska sen osuus on useimmissa teollisuusmaissa yli puolet kokonaistuotannosta.

Kunpa taloustiede olisikin niin yksinkertaista. Jo vain kulutus ratkaisi, niin velkaa kannattaisi ottaa rajattomasti ja keskuspankit voisivat antaa setelipainojen laulaa vielä nykyistä kiivaammin. Kansalaisille jaettaisiin joka aamu tuore nippu seteleitä, jotta kulutus kasvaisi ja talous sen mukana.

Kansantalouden tilastot kertovat erilaista tarinaa kulutuskysynnän vaikutuksista suhdanteisiin. Itse asiassa teollisuuden investoinneilla on talouskasvuun ja taantumiin selvästi suurempi vaikutus kuin yksityisellä kulutuksella. OECD:n tilastojen perusteella näyttää, että yksityinen kulutus on pysynyt vuodesta 2007 lähtien hyvin vakaana, mutta säästämisaste on laskenut ja investoinnit jopa romahtaneet. Kansantalouden liikkeet seuraavat enemmän investointeja kuin kulutusta.

Tilastoista voisi päätellä, että investoinneilla on talouskasvuun kulutusta suurempi vaikutus.  Siksi kansaa ei kannata kannustaa kuluttamaan, ainakaan julkisilla varoilla, vaan saada yritykset uskomaan investointeihin. Yritysverotuksen keventäminen on yksi keino kannustaa investointeja.

Ja kuinka ihmiset voisivat innostua kuluttamaan, jos heillä ei ole työtä? Työtä syntyy tuotannon kautta, ja tuotanto kasvaa investoinneilla. Korealaisia taulutelevisioita ja kaukomatkoja ostamalla Euroopan talous tuskin nousee.

Euroopan talouskriisiä on hoidettu monella vääräksi osoittautuneella reseptillä. Heikkoja yrityksiä ja pankkeja tukemalla on pitkitetty tuotannon uudistumista ja estetty investointeja. Setelielvytys ja velanoton lisääminen ovat ylläpitäneet keinotekoista hinta- ja palkkatasoa, mikä ainoastaan lisää virheinvestointeja ja luo ituja seuraavalle talouskuplalle.

Palkkojen pitäisi antaa sopeutua nopeasti markkinatilanteeseen, jotta työttömyyden aiheuttamat vakavat sosiaaliset ongelmat voitaisiin välttää. Kulutuksen ja velkaantumisen sijasta talouspolitiikan pitäisi tukea säästämistä, koska vain säästöjen kautta luodaan pohja tuottaville investoinneille.

Velkaelvyttäjät puhuvat mielellään julkisten investointien kerroinvaikutuksista. Se tarkoittaa, että yksi valtion euro tuottaa enemmän kuin euron verran kasvua. Kukaan ei ole pystynyt aukottomasti todistamaan kerroinvaikutusten todellista pitkäaikaista tehoa. Esimerkiksi suuren laman aikana 1930-luvulla Yhdysvaltain taloutta elvytettiin valtavilla julkisilla investoinneilla, mutta siitä huolimatta kansantuote supistui vuosikymmenen lopulla.

Jos kerroinvaikutukset ovat niin suuria kuin velkaelvyttäjät uskovat, niin miksi samaan tulokseen ei päästäisi verotusta keventämällä? Silloin raha jäisi poikimaan kasvua suoraan talouteen ilman välikäsiä ja valtion keskusohjausta. Pelkkä elvytysrahojen hallinnointi vie osan niiden tehosta.