Finanssikriisin alusta on pian kulunut seitsemän laihaa vuotta. Halpaa rahaa on tarjolla, mutta kukaan ei tunnu sitä haluavan. Miksi?

Talous käyttäytyy kuten ihmiset – ennalta arvaamattomasti. Finanssikriisin alussa kuviteltiin, että Suomi säästyy maailman murheilta. Sen jälkeen ajateltiin, että Kreikka ei Eurooppaa horjuta. Sitten uskottiin, että kriisimaiden velkoja ei tarvitse leikata, vaan tiukka talouskuri riittää. Kaiken lisäksi Euroopan keskuspankki oli haluton alentamaan nopeasti korkoja ja viivytti setelielvytyksen aloittamista.

Olisiko toisenlainen talouspolitiikka johtanut parempaan tulokseen? Nobelisti Paul Krugmanin mielestä Suomi olisi pärjännyt paremmin euron ulkopuolella. Jälkiviisaus on helppoa, kun toista vaihtoehtoa ei kukaan koskaan pääse kokeilemaan. Devalvaatio olisi ehkä auttanut ja auttaisi edelleen lyhyellä aikavälillä, mutta rakenteellisia ongelmia kuten kasvavaa eläkevajetta tai jäykkiä työmarkkinoita se ei korjaa.

Toisaalta Krugmanin väitteitä voi myös peilata Saksan menestystä vastaan. Saksa on yhtä lailla euromaa kuin Suomi, mutta on menestynyt erinomaisesti myös kriisivuosina. Kannattaisiko Suomen sittenkin etsiä menestyksen eväitä muualta kuin valuuttapolitiikasta?

Poliitikkoja ja keskuspankkiireita hämmentää erityisesti se, että korkojen painaminen nollaan ja halvan rahan työntäminen pankkijärjestelmään ei ole johtanut muuhun kuin pankkien keskuspankkitalletusten ja sijoitusten kasvuun. Yrityksille ja kotitalouksille raha ei käy kaupaksi. Tuotannolliset investoinnit polkevat paikallaan.

Itävallan koulukunnan taloustieteilijät ovat Ludwig von Misesistä alkaen varoittaneet kuplataloudesta, johon löysä rahapolitiikka yleensä johtaa. Kuplaa seuraa aina romahdus, taantuma ja pahimmillaan lama. Keskuspankit aiheuttivat vuosina 2007-2008 puhjenneen finanssikriisin pitämällä korot liian alhaalla vuosituhannen IT-kuplan puhkeamisen jälkeen.

Nyt vaarana on uuden kuplan syntyminen, joka alkaa näkyä pörssissä. Raha ohjautuu osakkeisiin, kun muut tuottavalta tuntuvat vaihtoehdot ovat vähissä. Yritysten tulokset ovat parantuneet pääasiassa kuluja leikkaamalla. Tervettä kysynnän kasvua on liian vähän, jotta tuotannolliset investoinnit käynnistyisivät. Kiinteiden investointien määrä ei ole sen paremmin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakaan saavuttanut edes vuoden 2007 tasoa.

Keskuspankkirahan kylväminen talouteen ei tuota tuloksia, koska uudistusten sijaan se ylläpitää vanhoja rakenteita kuten liian raskasta pankkijärjestelmää ja tehotonta tuotantoa. Nollakorolla pidetään yllä keinotekoista kysyntäkuplaa, jota puhalletaan eteenpäin niin pitkään, että se lopulta puhkeaa. Hetkellisesti työllisyys voi parantua, mutta pitkällä aikavälillä tekohengitys rapauttaa talouden, kun tuotannontekijöiden hinnat ja teollisuuden rakenteet eivät pääse sopeutumaan todellisiin kysynnän muutoksiin. Taloudessa tapahtuvaa luovaa tuhoa yritetään estää hallinnollisin keinoin, mikä vääristää riskien hinnoittelua ja ohjaa sijoituksia tuotannosta spekulatiivisiin kohteisiin.

Nykyinen keskuspankkivetoinen järjestelmä muistuttaa enemmän sosialistista suunnitelmataloutta kuin vapaata markkinataloutta. Rahapoliittisen elvytyksen lopettaminen tervehdyttäisi talouden nopeammin kuin sen jatkaminen.