Suomen talous on Euroopan surkein, mutta nousun eväät ovat yhä levällään jo kolmannen hallituksen pöydällä.

Valtiovarainministeri Jyrki Katainen esiintyi uhmakkaasti keväällä 2011 ja vaati Kreikalta tiukkaa talousohjelmaa apupaketin vastineeksi. Media paheksui kreikkalaisten hillitöntä tuhlausta ja virkamiesten etuja. Suomalaisten omat pitkät loma-ajat, lomaltapaluurahat ja lukuisat palkanlisät eivät mediaa kiinnostaneet.

Julkinen keskustelu kääntyy helposti siihen, että Suomen valahtaminen Euroopan pohjasakkaan on jonkun muun kuin suomalaisten syy. Yleisin selitys talousvaikeuksiin löytyy eurosta.

Brittiläinen päivälehti The Telegraph on nostanut Suomen esimerkiksi koko euroalueen epäonnistumisesta.  Saksalainen Die Welt puolestaan muistuttaa yhä useamman suomalaisen syyttävän euroa maansa vaikeuksista ja kertoo Paavo Väyrysen aloitteesta saada kansa äänestämään eurosta.

Euron ohella syypääksi Suomen romahdukseen tarjotaan talouskuria, jolla Kataisen, Alexander Stubbin ja Juha Sipilän hallitus ovat kurjistaneet tilannetta.

Euroa on helppo syyttää, koska vaihtoehtoista polkua ei voi jälkikäteen kokeilla. Markka olisi epäilemättä kelluessaan lieventänyt vientiteollisuuden vaikeuksia, mutta nostanut samalla kotimarkkinoiden kustannuksia kuten devalvaatio-inflaatio -kierteen aikana menneinä vuosikymmeninä. Työmarkkinoiden jäykkyyksiä tai väestön ikääntymisen mukanaan tuomia ongelmia ei valuutan vaihto poistaisi.

Entä sitten talouskuri, jota Suomen sanotaan toteuttaneen? Etenkin vasemmisto ja heidän ideologiaansa levittävät asiantuntijat väittävät, että leikkauspolitiikka ja elvytyksen puute ovat tärkeimmät syyt heikkoon talouskasvuun.

Suomen budjettimenot ja kuntien kulutusmenot ovat kasvaneet jokaikinen vuosi, joten puheet suurista leikkauksista ovat joko tietoista harhautusta tai tietämättömyyttä. Sipilän hallitus on ensimmäinen joka yrittää tosissaan säästää, mutta sekin huonolla menestyksellä.

Viimeksi professori Pertti Haaparanta vaati Akateemisessa talousblogissa  julkisten menojen voimakasta lisäämistä talouskasvun käynnistämiseksi. Katselin OECD:n tilastoja ja havaitsin, että Suomi on viime vuosina ollut Euroopan kärkipäässä julkisten menojen käytössä. Verorahojen käyttö on kasvanut, mutta samalla talous on hyytynyt.

Suomessa julkiset menot suhteessa kokonaistuotantoon ovat kasvaneet euroaikana 20 prosenttia. Viime vuosina talouden supistuminen on lisännyt menojen suhteellista osuutta koko Euroopassa. Irlannissa talous on kääntynyt kasvuun kovista leikkauksita huolimatta. Vaikka  vuosien 2009-2010 massiivinen pankkituki räjäytti julkiset menot ennätyslukemiin, niiden kasvu verrattuna 2000-luvun alkuun on ollut vain 18 prosenttia.

Ruotsissa julkisten menojen suhde kansantalouden tuotantoon on supistunut kuten Islannissa, missä pankkikriisi nosti Irlannin tavoin hetkellisesti valtion menoja. Espanja on myös pitänyt julkisten menojen kasvun kurissa, vaikka oppositio on vaatinut lisää velkaelvytystä.

Eniten julkisia menoja leikanneet maat kuten Irlanti ovat talouskasvussa Euroopan parhaita. Eniten menojaan kasvattaneet maat ovat taloudeltaan heikoimmassa kunnossa. Olisiko sittenkin niin, että yksityinen yritystoiminta ja investoinnit takaavat nousun paremmin kuin keskushallinto?

Julkisia investointeja tieverkkoon ja digitalisaation edistämiseen kannattaa varmasti tehdä, kun korkot ovat nollassa, mutta samaan aikaan olisi pystyttävä leikkaamaan sellaista julkista tukea, joka estää markkinaehtoisen yritystoiminnan kasvun. Yleiset yritystuet ja energian tuotantotuet tulevat ensimmäisinä mieleen.

Jos samaan aikaan alennetaan verotusta, kasvu saa uutta polttoainetta. Yksi osoitus verokevennysten dynaamisista vaikutuksista saatiin yritysverotuksesta. Verotuotot laskivat lamasta huolimatta selvästi vähemmän kuin mitä veroalennuksen määrä olisi laskennallisesti edellyttänyt.

Sama pätee työmarkkinoilla. Jos työn tarjonnan kartelli puretaan, työpaikkoja alkaa syntyä ja työttömyyden hoitoon kuluva julkinen raha vähenee. Näin veroja voidaan alentaa ja rahaa vapautuu kulutukseen.