Pääkaupunkiseudulla rakennetaan nyt ennätystahtia. Samalla luodaan älykkäitä kaupunginosia, joissa liikkuminen on vaivatonta ja palvelut lähellä. Hyvä näin, mutta digitalisaation täysimittainen hyödyntäminen pitää ulottaa myös seinien sisäpuolelle.

Helsingin Kalasataman  tavoitteena on älykkäällä suunnittelulla säästää asukkaille tunti omaa aikaa päivässä. Samalla luodaan esimerkiksi jätehuoltoon ja sähköautoiluun liittyviä energiatehokkaita palveluita.

Kalasataman kaltaisia ”älykylä” -ratkaisuja kehitetään eri puolilla maailmaa, mutta kaupunkien rakennesuunnittelusta viisaus pitäisi siirtyä asuntojen sisälle. Rakennukset aiheuttavat käyttäjilleen kosteushaitoista ja sisäilmasta johtuvia vakavia terveysongelmia, jotka digitalisaatio pystyisi ehkäisemään.

Sisäilmaongelmista kärsiviä suomalaisia on kymmeniä tuhansia ja kosteus- ja homevaurioiden aiheuttamat tuhot rakennuksille liikkuvat miljardeissa.  Ihmiset viettävät suurimman osan elinajastaan sisätiloissa – kotona tai työssä. Olisiko kohtuutonta edellyttää, että rakennukset eivät aiheuttaisi ihmisille terveysriskejä?

Rakentamisen digitalisaatio 
on terveysteknologiaa

Rakentamiseen liittyvät teknologiaratkaisut olisi määriteltävä terveysteknologiaksi. Suuresta osasta muuta rakentamisen sääntelyä kannattaisi luopua, mutta kosteutta- ja sisäilmanlaatua mittaavat anturit voitaisiin säätää pakollisiksi ainakin julkisissa rakennuksissa kuten kouluissa ja päiväkodeissa, joissa ryhmäkokoja kasvatetaan ilmanvaihdon kapasiteetista tai ilmanlaadusta piittaamatta.

Astma- ja allergiapotilaiden määrän kasvu lisää terveydenhuollon kustannuksia, vaikka suurin osan taudeista olisi torjuttavissa jo rakennusvaiheessa.

Digitalisaatio mahdollistaa terveysongelmien ehkäisyn ohella valtavan harppauksen energiatehokkuudessa. Niin sanotut nollaenergia- ja passiivitalot ovat osoittautuneet suorastaan hengenvaarallisiksi. Valtio on tukenut tätä tuhoisaa kehitystä vanhanaikaisella energiatodistuksella, jolla ei ole mitään tekemistä rakennuksen käytönaikaisen ja ajantasaisen energiankulutuksen kanssa.

Digitalisaation avulla rakennusten valaistus, lämmitys sekä veden- ja sähkönkulutus voidaan säätää asukaskohtaisesti liiketunnistimien ja muiden antureiden avulla. Samalla on mahdollista kerätä valtava määrä asumiseen ja rakennusten käyttöön liittyvää tietoa, jonka avulla pystytään kehittämään esimerkiksi uudenlaisia kotipalveluja ja rakentamisen ratkaisuja.

Ihminen suunnittelun
keskipisteeseen

Kuulostaa fiksulta, mutta miksi digitalisaatio etenee rakentamisessa tuskaisen hitaasti? Rakentaminen ei ole innovatiivisin teollisuudenala. Siellä tehdään niin kuin on aina tehty, ja uudet ratkaisut maksavat. Miksi investoida, jos hyödyt valuvat muualle kuin rakentajan taskuun? Rakentamisen normien päivittäminen digiaikaan olisi koko kansantalouden kannalta joka tapauksessa tuottava investointi.

Asumisen tuottaman digitiedon omistajuus ja turvallinen käyttö vaativat selkeitä ratkaisuja ja nopeita tietoliikenneyhteyksiä, mutta suomalaiset tuskin haluavat luovuttaa elämänsä avaintietoja ulkomaisille pääomasijoittajille. Alueelliset ”dataosuuskunnat” voisivat ratkaista omistajuuteen liittyvän ongelman. Asukkaat omistaisivat omat tietonsa ja voisivat päättää niiden hyödyntämisestä terveyteen ja asumiseen liittyvissä digipalveluissa.

Valtion rooli on luoda edellytykset digitalisaation toteutumiselle, mutta kehitystä kahlitsevat vanhat omia etujaan puolustavat toimijat. Asukkaan eli tiedon omistajan ääni ei kuulu suunnitelussa.

Tämä näkyy esimerkiksi ympäristöministeriön asettaman Rakennetun ympäristön ja rakentamisen digitalisaatio (KIRADIGI) -hankkeen johtoryhmän kokoonpanossa. Puheenjohtajana toimii Rakennusteollisuuden toimitusjohtaja Tarmo Pipatti. Mukana on rakennusalan edustajia ja virkamiehiä, mutta ei yhtään asiakasta, kuluttajaa tai asukasta edustavaa tahoa.