Kävin hiljattain Budapestissa juoksemassa maratonin. Samalla kurkistin Unkarin poliittiseen ja taloudelliseen tilanteeseen. Yllätyin siitä, että demokratian vihollisena pidetty Viktor Orban on saanut maansa talouden selvästi Suomea reippaampaan kasvuun. Havainto pani pohtimaan demokratian ja kasvun yhteyttä, sillä kansanvalta ei aina takaa kasvua.

Unkarille povataan tälle vuodelle yli neljän prosentin kasvua, mutta läntiset demokratiat ovat vuosituhannen vaihteen jälkeen pudonneet kehittyvien ja usein autoritaaristen maiden kasvuvauhdista. Kun katsoo koko maailman kattavaa tilastoa vuosilta 2006-2015, niin hitaimmin kasvavat maat löytyvät Euroopasta.

Kansainvälinen finanssikriisi ja sitä seurannut eurokriisi koettelivat pahiten demokratian kehtona pidettyä Kreikkaa ja muita Etelä-Euroopan valtioilta. Kreikan, Italian, Kroatian ja Portugalin keskimääräinen vuosittainen talouskasvu jäi kymmenen vuoden tarkastelujaksolla alle nollarajan, eli niiden talous supistui.

Muista häntäpään maista Kypros, Tanska, Espanja ja Suomi pääsivät keskimäärisessä kasvussa niukasti plussan puolelle. Suomi oli puolen prosentin keskiarvokasvulla Japaniakin huonompi.

Nopeimmin kasvavat taloudet löytyvät muualta kuin demokratian mallimaista. Vuosikymmenen aikana yli kymmenen prosentin vuosittaiseen kasvuun ovat yltäneet Qatar, Turkmenistan, Etiopia ja Azerbaidzan. Lähelle kymmenen prosentin kasvua ovat yltäneet Kiina, Mongolia, Angola, Sierra Leone ja Panama.

Nyt moni miettii, että mitä haittaa hitaasta kasvusta on, sillä onhan Suomessa asiat paremmin kuin Etiopiassa tai Angolassa. Talouskasvu on tärkeää, koska se ylläpitää investointeja ja työllisyyttä. Suomessa työllisyysaste on alhainen, verot korkeat ja valtio velkaantuu, vaikka elämme huippusuhdannetta. Kun kasvu hidastuu ongelmat moninkertaistuvat, koska työttömyyden kasvu ja väestön ikääntyminen vaikeuttavat hyvinvointipalvelujen rahoittamista.

Aina 2000-luvulle saakka Suomi ja muut Länsi-Euroopan maat pystyivät parhaiten muuttamaan talouskasvunsa hyvinvoinniksi, mutta tilanne on kääntymässä kehittyvien maiden eduksi. Niillä on edelleen nuorta ja edullista työvoimaa, jota kouluttamalla ne pystyvät houkuttelemaan investointeja.

Boston Consulting Groupin tekemän selvityksen mukaan maat, jotka ovat edistyneet viime vuosina eniten talouskasvunsa muuttamisessa hyvinvoinniksi ovat pääasiassa samoja, joissa on ollut kovin talouskasvu: Etiopia, Kiina, Ruanda, Mongolia ja Qatar.

Jos Suomi ei pysty houkuttelemaan osaavaa työvoimaa ja investointeja ulkopuolelta, talous taantuu ja hyvinvoinnin rahoittaminen käy mahdottomaksi. Etuuksia ja työehtoja on pakko leikata, eikä lakkoilu enää auta.

Mitä siis voimme tehdä hyvinvointipalvelujen pelastamiseksi?

1. Koska valuutta ei jousta, työmarkkinoille on luotava joustoa. Palkkojen ja työaikojen pitää joustaa ylös ja alas alakohtaisen suhdannetilanteen mukaan, jotta ainoa työnantajalle jäävä keino ei olisi lomautus tai irtisanominen.
2. Työperäistä maahanmuuttoa on lisättävä. Kouluttamattomat maahanmuuttajat on saatava työmarkkinoille heti, ja heille on voitava maksaa koulutettua ja kielitaitoista työvoimaa alempaa palkkaa. Ammattitaitoiset maahanmuuttajat kilpailevat samoilla ehdoilla kuin suomalaiset.
3. Työttömyysturvasta ja toimeentulotuesta on tehtävä vastikkeellista. Tanskassa toimeentulotuen varassa elävä voidaan ohjata siivoamaan puistoa, jos muuta työtä ei ole tarjolla. Vastikkeellisuus on tehokas tapa torjua syrjäytymistä, koska se pakottaa työttömät sosiaalisiin suhteisiin ja työnsyrjään kiinni.
4. Sosiaaliturva on kokonaisuudessaan uudistettava siten, että työnteko on aidosti kannattava vaihtoehto sosiaaliturvan varassa elämiselle. Itse kannatan negatiiviseen tuloveroon pohjautuvaa perustulon mallia. Se varmistaisi, että mitä tahansa työtä kannattaa ottaa vastaan, koska käteen jäisi aina enemmän.
5. Ulkomaisille investoinneille on luotava kannustimia kuten Sveitsissä, missä esimerkiksi lääkeyhtiö CLS Behring sai kymmenen vuoden verovapauden, kun se lupasi rakentaa Berniin uuden tehtaan. 

Mikä sitten estää uudistusten tekemisen? Yksi syy on demokratiassa, joka toimii itseään vastaan. Pieni vähemmistö pystyy estämään isot mutta välttämättömät uudistukset. Jos ammattiliitot eivät olisi uhanneet Esko Ahon hallitusta ja koko yhteiskuntaa yleislakoilla 1990-luvun alussa, monet nyt esillä olevista uudistuksista olisi voitu tehdä jo silloin.

Tällä kertaa lakkoaalto alkoi uudistuksesta, joka ei edes ollut uudistus, vaan vallitsevan käytännön kirjaaminen lakiin. Mitä tapahtuu sitten, kun uudistuksia on tehtävä pakon edessä? Kuinka vahvasti demokratia on silloin muutoksen ja talouskasvun puolella?