Silmät kiinni kohti rotkoa

Suomessa ei haluta tunnustaa ilmeistä tosiasiaa – eurojäsenyyden synnyttämää tarvetta työmarkkinoiden perusteelliseen uudistamiseen. Kun valuutta ei jousta, kustannusten ja kilpailukyvyn jousto on haettava työmarkkinoilta. Jos tätä ei myönnetä, Suomi ajautuu väistämättä samaan rotkoon Etelä-Euroopan kriisimaiden perässä.

Leveän leivän ääressä eläkevakuuttaja Ilmarisen johdossa nykyisin vaikuttava Jaakko Kiander arvioi eurojäsenyyden ongelmia Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa jo ennen Suomen liittymistä Euroopan unioniin vuonna 1994. Kiander toimi tuolloin Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkijana. Häntä arvelutti eniten oman rahapolitiikan ja devalvaatiomahdollisuuden menettäminen.

Kiander oli huolissaan tilanteesta, jossa Suomen vaihtosuhde heikkenisi ja talous ajautuisi taantumaan. Sitä oli pohdittu aivan liian vähän, ja sama tilanne on vallinnut koko eurojäsenyyden ajan. Ammattiliitot ovat sulkeneet silmänsä ja torjuneet kaikki merkittävät työmarkkinoiden joustavuutta lisäävät uudistukset. Pienimpiäkin muutoksia kuten irtisanomislakia vastustetaan ja ollaan valmiita lakkoilemaan seurauksista piittaamatta.

Kianderin mukaan työmarkkinat sopeutuivat devalvaatioihin, koska niiden hyödyt tulivat nopeasti, kun vienti kasvoi. Sen sijaan haitat kuten tuontihintojen nousu ja inflaatio näkyivät vasta viiveellä. Nykyisessä tilanteessa ulkoista kilpailukykyä voidaan parantaa vain palkanalennuksilla ja muilla työehtoihin kuten työaikaan tai irtisanomisiin liittyvillä joustoilla. Ongelmana on, että työntekijöille palkkojen alentaminen on huomattavasti devalvaatiota kivuliaampi ratkaisu, kuten on nähty.

”Palkkoja alentamalla on vaikea saavuttaa yhtä suurta kustannustason alenemista kuin devalvaatioilla”, Kiander kirjoitti. Suomen devalvaatiothan olivat usein jopa yli 20 prosenttia, joten yhtä suuret palkanalennukset johtaisivat helposti hallitsemattomaan deflaatiokierteeseen.  Vastaavasti palkkoja olisi nostettava samassa suhteessa nousukaudella, mikä lisäisi talouden epävakautta.

Pelkästään palkkoja alentamalla kilpailukykyä ei voi korjata. Sen lisäksi tarvitaan työajan ja irtisanomisehtojen joustoa. Samalla yritysten on tingittävä voitoistaan ja osingonjaosta. Yritysjohdon pitäisi näyttää palkkajoustoissa mallia, mutta Suomesta on löytynyt harvinaisen vähän johtajia, jotka tekevät niin kuin puhuvat. Se on omiaan lisäämään vastakkainasettelua ja epäluottamusta.

Poliittinen lakko uudistuksia vastaan on joka tapauksessa silmien sulkemista ja kiihdyttämistä kohti rotkoa. Kaikki häviävät, etenkin syyttömät sivulliset, jotka yrittävät antaa oman panoksensa niin työntekijöinä, työnantajina kuin veronmaksajina. Väistämättä herää kysymys, miksi ammattiliittojen toimintaa tuetaan kymmenien miljoonien eurojen veroeduilla vuosittain, jos liitot vastustavat kaikkia uudistuksia ja pyrkivät aiheuttamaan vahinkoa?

Yhtään työmarkkinoita uudistavaa hallituksen esityksille vaihtoehtoista aloitetta ei ammattiliitoilta ole tullut. Ainoana tavoitteena näyttää olevan SDP:n vaalikampanjan tukeminen, mutta lakkoilun jatkuessa se kääntyy todennäköisesti itseään vastaan. 

Hallituksen heikkoudeksi voi laskea sen kyvyttömyyden tehdä uudistuksia, vaikka sillä on eduskunnan enemmistö. 

Mainokset