Hiihtoliiton dopingjutun käsittely vie aikamatkalle vuoteen 1998. Olin silloin Urheiluruudun tuottaja ja haastattelin STT:n päätoimittajaa Kari Väisästä. Olin pyytänyt häntä etukäteen ottamaan ”todistusaineiston” mukaan. Suorassa lähetyksessä Väisänen kaivoi povitaskustaan pienen ampullin, jota kääntelimme kameroiden edessä. Loppu on historiaa.

Genotropin-kavuhormoonia sisältänyt ampulli päätyi poliisin haltuun, mutta STT, Kari Väisänen ja urheilutoimittaja Johanna Aatsalo-Sallinen tuomittiin kesällä 1999 syyllisiksi hiihtäjä Jari Räsäsen herjaamiseen ja Suomen hiihtoliiton johtajien kuten Esko Ahon ja Matti Louekosken kunnian loukkaamiseen. Hovioikeus kohtuullisti myöhemmin korvauksia.

Pian ampullin julkitulon jälkeen haastattelin Jari Räsästä hänen kotonaan Maaningalla. Räsänen vaikutti silloin hieman hermostuneelta, mutta vilpittömältä maalaispojalta. Oli vaikea uskoa, että hän olisi ollut osa järjestelmällistä dopingkoneistoa, vaikka hänen hiihtotuloksensa olivat parantuneet hämmästyttävällä tavalla.

Lahden kisoissa 2001 paljastunut Suomen hiihtojoukkueen dopingtapaus nosti ampullin uudestaan valokeilaan. Hiihtoliiton uskottavuus mureni samalla hetkellä. Nyt luetut uudet syytteet hiihtäjien ja liiton johtohenkilöiden vääristä todistajalausunnoista takaavat asian pysymisen otsikoissa vielä kenties vuosia.

Olisko ollut viisainta puhua totta heti alkuunsa? Sillä olisi säästetty paljon poliisityötä, asianajopalkkioita ja oikeudenkäyntikuluja. Asianosaisten yli kymmenen vuoden kärsimys olisi samalla jäänyt lyhyeksi. Puolitotuuksia ja valheita jatkamalla kukaan ei voi voittaa enää mitään. Sen olisi luullut tulleen jo kaikille selväksi.