Timo Soini esiintyi taas pontevasti, mutta pupu meni pöksyyn, kun vastuunkanto läheni. Onhan selvää, että Suomen ja Euroopan politiikkaan vaikutetaan enemmän ministerinä kuin oppositiojohtajana.

Soini on sujuvasanainen populisti, mutta yksi puute hänessä on. Hän ei osannut nöyrtyä oikeassa paikassa, tai ei halunnut. Ehkä hän kampesi joukkueensa taas tahallaan pois hallitusvastuusta, ettei totuus paljastuisi. Ministereinä perussuomalaiset joutuisivat entistä tarkemman suurennuslasin alle. Puunkaatokännien ja kirkkohopeoiden lisäksi läpivalaisuun joutuisi koko ryhmän ohut osaaminen.

Tästä huolimatta Soini olisi voinut neuvotteluissa kokeilla muutakin kuin sanelupolitiikkaa. Pienellä vähemmistöllä kun ei ole parlamentarismissa tapana asetella ehtoja enemmistölle – ehkä RKP:tä lukuun ottamatta. Tosin Soinin ehdot koskevat enemmän koko Eurooppaa kuin vain Suomea.

Kuuden koplan neuvotteluihin pätevät samat säännöt. Kukaan ei voi enää sanella ehtoja toisille, vaan jokaisen on annettava jossain kohtaa periksi. Edellisellä kierroksella suurin sanelija ja vedättäjä taisi olla ylioppilas Eero Heinäluoma, joka yritti jyrätä muut ammattiyhdistysliikkeestä tutulla väsytystaktiikalla. Toivotaan, että loma Kroatiassa on avannut aivosolmuja ja SDP tulee toiselle kierrokselle avoimin mielin.

Jutta Urpilaisella ei hallitustunnustelijana olisi yhtään sen helpompi tehtävä kuin Jyrki Kataisella. Suosittelen edelleen hallitustyön pohjaksi Ylen kolumnissa esittämääni yhden kohdan ohjelmaa.