Velka ravistelee maita ja markkinoita. Parhaillaan väitellään siitä kumman asiat ovat huonommin: Euroopan vai Yhdysvaltojen? Näyttää, että kumpikaan ei kykene ratkaisemaan ongelmiaan ilman kunnon kriisiä.

EU-päättäjät ehtivät jo julistaa Kreikan ongelmat hoidetuiksi, kun uudesta velkapaketista sovittiin, mutta markkinat eivät siihen usko. Italian valtionlainojen korot ovat taas kääntyneet nousuun, eikä Kreikan ratkaisun kestävyyten taida enää kukaan oikeasti uskoa. Laina-aikojen pidentäminen ja korkojen alentaminen lykkää taas ongelmia muutaman viikon tai kuukauden eteenpäin.

Yhdysvalloissa käydään kriisivaihteella neuvotteluja liittovaltion velkakaton nostamisesta. Jos sopimusta ei synny, Yhdysvaltain luottokelpoisuus on vaarassa. Maailman turvallisimmat valtionlainat voisivat pahimmassa tapauksessa muuttua epävarmoiksi saataviksi, jolloin levottomuus finanssimarkkinoilla leimahtaisi uusiin mittoihin.

Yhdysvaltain velkaongelma räjähti käsiin vasta 2000-luvulla. Deokraattipresidentti Bill Clinton (1993-2001)  onnistui tasapainottamaan budjetin hyvän talouskasvun ansiosta, mutta republikaani George W. Bush (2001-2009) tuhosi hyvän perinnön. Demokraatti Barrack Obama sai taas käsiinsä vuotavan laivan, joka on uponnut kiihtyvällä vauhdilla, kuten allaolevasta St. Lousin keskuspankin laatimasta kuvasta näkyy. Budjetti on kymmenessä vuodessa romahtanut 200 miljardin ylijäämästä 1 300 miljardia alijäämäiseksi. IMF:n entinen pääekonomisti Simon Johnson kirjoittaa aiheesta viiltävää analyysiä New York Timesin kolumnissaan.

Obamalla on käsissään pommi, jota on vaikea purkaa. Velkataakan paisumiseen on lähinnä kaksi syytä: finanssikriisiä ja talouskasvun hyytymistä seurannut elvytys sekä sotilasmenojen jatkuva kasvu.  Molemmat ovat osittain perintöä Bushin kaudelta, mutta Obama ei ole saanut velkaantumista pysäytettyä. Repulikaanit vastustavat velkakaton nostamista, verojen kiristämistä ja puolustusmenojen leikkaamista, vaikka tosiasiassa näitä kaikkia tullaan varmasti tarvitsemaan.

Amerikkalainen keskustelu on Euroopasta katsottuna hämmentävää. Sotilasmenoista on Irakin ja Afganistanin sotien ansiosta tullut budjetin suurin menoerä, mutta menojen supistamisesta ei juuri puhuta. Aseisiin käytetään enemmän kuin julkiseen terveydenhuoltoon tai eläkkeisiin. Julkinen terveydenhuolto on republikaaneille iso mörkö, vaikka juuri yksityinen järjestelmä tekee vakuutusmaksuineen amerikkalaisesta terveydenhuollosta maailman kalleimman.

Viimeksi Yhdysvaltain asema talousmahtina horjui presidentti Richard Nixonin kaudella 1970-luvun taitteessa. Vietnamin sota söi dollareita, ja niiden arvo romahti. Nixon joutui irrottamaan dollarin kultakannasta 1972, koska markkinoilla ei enää uskottu, että Yhdysvaltain keskuspankki kykenisi vaihtamaan dollareita kultaan kuten Bretton Woodsin valuuttasopimus edellytti. Dollariromahdus synnytti kilpailevia devalvaatioita ja kovan inflaatiokierteen koko maailmantalouteen. Ilmassa on samanlaisen romahduksen enteitä.

Entä Eurooppa? Euroopan reunavaltiot pääsivät euroon mukaan liian kevein perustein. Ne ottivat liikaa halpaa lainaa, kun euron ansiosta korot olivat alhaalla. Taloudellisesta kurinpidosta ei etelän maissa välitetty, koska pohjoisten veljien tiedettiin tulevan apuun. Saksa on tähän mennessä maksanut juhlat, mutta kuinka käy, kun saksalaisten kärsivällisyys loppuu? Perustetaan Saksan, Benelux-maiden ja Pohjolan yhteinen rahaliitto…