Hihamerkit ja miljonäärin ajatukset demokratiasta synnyttävät kohua. Kunpa media ja poliitikot iskisivät samalla tarmolla aikamme vakavimpaan ongelmaan.

Julkinen keskustelu Suomessa muistuttaa pinnallisuudeltaan yhä enemmän amerikkalaista poliittista korrektiutta. Sanot mitä tahansa, joku loukkaantuu. Itse asiaa ei analysoida, meteliä pidetään ilmaisutavasta ja useimmiten kommentoidaan kuulopuheita.

Pelottavin esimerkki keskustelun tason romahtamisesta nähtiin viime viikon Pressiklubissa, jossa keskustan puheenjohtaja Mari Kiviniemi piti Helena Erosen Hihamerkki-blogia tuomittavana. Toimittaja Ruben Stiller kysyi, oliko Kiviniemi lukenut tekstin. Kiviniemi vastasi, että ei ollut, mutta kertoi luottavansa median tulkintaan. Tuskin koskaan on kukaan keskustalainen luottanut yhtä paljon etelän mediaan.

Tähän on tultu. Tuomioita jaetaan luulojen perusteella ja tunteet kuumenevat. Sama pätee Björn Wahlroosiin, joka on tunnettu pankkiiri ja provokaattori. Häntä ihaillaan ja vihataan. Analyyttista keskustelua harvoin syntyy, vaikka sekä Erosen että Wahlroosin ajatukset ovat ajankohtaisempia kuin koskaan.

Suhtautuminen maahanmuuttajiin ja demokratiaan on kärjistymässä kaikkialla Euroopassa. Suurin uhka demokratialle on nopeasti räjähtänyt nuorisotyöttömyys. Lähes puolet Espanjan ja Kreikan alle 25-vuotiaista nuorista on vailla työtä. Suomessa ja Ruotsissa joka viides nuori etsii työtä. Vain Saksa on Eurostatin tilastojen mukaan onnistunut pitämään nuorityöttömyyden alle kymmenessä prosentissa.

Nuorisotyöttömyydessä kytee vihan liekki, joka leimahtaa helposti. Epätoivoa ja turhautuneisuutta on helppo purkaa vihana muita kohtaan, vaikka anonyymisti keskustelupalstoilla. Hihamerkkihuumori tai eläkeläisten äänioikeuden rajoittaminen kelpaavat mediaviihteeksi, mutta vihasta kasvaa väkivalta, jota on vaikea padota enää jälkikäteen.

On surullista seurata kuinka ”vanhat” uupuvat työpaikoille ja työttömät nuoret seuraavat tragediaa sivusta. Suomessa tuhlataan sekä nykyisen että tulevan sukupolven parhaita resursseja. Kriisitietoisuus on Suomessa samaa luokkaa kuin 1980-luvun lopulla juuri ennen talouden täydellistä romahdusta.