Keskustan ja SDP:n mahdollinen paluu punamultayhteistyöhön herättää kysymyksiä. Historian jäljet pelottavat.

”Kepulla on niin monien kymmenien etujen järjestelmä, joita pitää koko ajan suojella, että me ei päästä koskaan oikein siitä kehästä ulos.”

Puoluesihteeri Erkki Liikanen, SDP 1987

 ”Pystyykö SDP irtautumaan vanhakantaisista aatteistaan, SAK:sta ja valtiollistuneesta hallituspolitiikasta.”

 Puheenjohtaja Ilkka Suominen, Kokoomus 1986

Keskustan ja sosialidemokraattien hallitusyhteistyöllä on pitkät perinteet, mutta 1980-luvun jälkeen on muodostettu vain yksi punamulta. Se oli Matti Vanhasen ensimmäinen hallitus, joka seurasi Anneli Jäätteenmäen lyhyeksi jäänyttä pääministeriuraa.

Talonpojat ja teollisuustyöväki ovat jakaneet etuisuuksia pidempään kuin muut hallituskoalitiot yhteensä. Hyvinvointivaltio on kasvanut, kehittynyt ja lopulta kangistunut punamullan ansiosta.

Punamullan paluussa suurin huoli on katseen kääntyminen tulevaisuudesta menneisyyteen. Maalaisliitto-keskusta ja työväenliike puolustavat saavutettuja asemiaan. Keskusta edelleen vahvana agraaripuolueena on harvinaisuus nykyajan Euroopassa.

SDP pitää kiinni siitä, mitä Saksan sosialidemokraattinen puolue asetti tavoitteekseen Erfurtin ohjelmassaan vuonna 1891: yleinen äänioikeus, oikeusvaltioperiaate, sukupuolten välinen tasa-arvo, sananvapaus, yhdistymisvapaus, ilmainen peruskoulutus ja terveydenhuolto, progressiivinen verotus, kahdeksan tunnin työaika ja työntekijöiden oikeuksien turvaaminen lailla.

Punamulta on säilyttävä, ei uudistava hallitusvaihto. SDP puolustaa ammattijärjestön valtaa. Keskusta käy viivytystaistelua taantuvien maakuntien puolesta.

Jos tuleva pääministeri on lestadiolainen, valtiovarainministeri lujassa uskossa ammattiliittoihin, yksi avainministeri katolilainen ja ulkoministerinä Paavo Väyrynen, niin mikä on se uudistava ja rakenteita murtava voima, joka vie Suomea eteenpäin?

Lainaukset ovat kirjastani Kansa kärsii, poliitikko porskuttaa, Docendo 2015.