Suomen talouspolitiikka on tullut tienhaaraan, josta uusi hallitus voi jatkaa vanhaa kitinää tai toteuttaa todellista rytinää.

Ennen eduskuntavaaleja Julkis- ja hyvinvointialoja edustavan ammattijärjestön JHL:n hallituksen jäsen ennusti, että porvarihallitus johtaisi Suomessa lakkoiluun. Siinä ei sinänsä ole mitään uutta, sillä ammattijärjestöt uhkasivat yleislakolla kolmeen otteeseen Esko Ahon johtamaa porvarihallitusta 1990-luvun alkupuolella.

Sen sijaan on outoa, että Suomessa edelleen pieni vasemmistovähemmistö pitää enemmistöä panttivankinaan ja käyttää ulkoparlamentaarista veto-oikeutta kaikkiin työelämää koskeviin uudistuksiin, jotka voisivat kaventaa ammattijärjestöjen valtaa.

Valtapelistä ja vanhoista rakenteista on viime kädessä kysymys. Suomen tilanne muistuttaa Britanniaa 1970-luvulla. Maata riivasivat laittomat lakot ja ammattijärjestöt pelkäsivät neuvotteluvaltansa menettämistä, kun palkat oli sidottu inflaatiovauhtiin.

Indeksit kiihdyttivät palkkojen nousua ja kustannusten kasvua. Britannian talous sukelsi niin syvälle, että Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n oli tultava apuun. Työväenpuolue hävisi vaalit ja valtaan nousi konservatiivien Margaret Thatcher. Hän ei kuunnellut ammattijärjestöjen kitinää, vaan uudisti rakenteita rytinällä. Britannian talouden suunta muuttui ja samalla työväenpuolueen oli pakko uudistaa politiikkaansa.

Keskustan Juha Sipilä on valintatilanteessa. Uskooko hän pystyvänsä neuvottelemaan ehdottamastaan yhteiskuntasopimuksesta altistumatta ammattijärjestöjen kiristykselle? Uskaltaako Sipilä ottaa riitaisan SDP:n hallitukseen yhteiskuntarauhan ja kenties samalla muuttumattomuuden takuumieheksi?

Olisiko paras vaihtoehto kertarytinä, jonka porvarihallitus voisi toteuttaa. Ehdotuksia hallituksen ohjelmaksi riittää. Yksi niistä on professori Vesa Kanniaisen johdolla laadittu kirja ”Miten Suomi voidaan pelastaa – Talouspoliittinen manifesti”.

Manifestin kirjoittajat haluavat oikaista Suomen talouden syöksykierteen. Edellytyksenä on, että uusi hallitus ottaisi kirjassa esitettyjä toimenpiteitä ohjelmaansa. Manifestia ei kannata ohittaa olankohautuksella, sillä sen taustalla tehty paljon tutkimusta, eikä kyse ole poliittisesta propagandasta tai puhtaista mielipiteistä.

Jos kirjan sisällöstä pitäisi valita hallitusohjelmaan muutama asia, niin Sipilän ja kumppaneiden kannattaa vakavissaan miettiä seuraavia kymmentä enemmän rytinää kuin kitinää aiheuttavaa kohtaa:

1. Vähemmän julkista tukea yrityksille, enemmän kannustusta riskinottoon, yrittäjyyteen ja tutkimukseen.
2. Tuloverotusta alennettava kautta linjan ja arvonlisäverotusta yhtenäistettävä.
3. Julkisia menoja leikattava ja tuottavuutta parannettava.
4. Kasvua tukevia julkisia investointeja aikaistettava, kun korkotaso on matala.
5. Työntekemisestä tehtävä aina kannattavampaa kuin tuen varassa eläminen. Perustulomallia kokeiltava.
6. Työmarkkinat joustavammiksi paikallista sopimista lisäämällä ja poistamalla työehtosopimusten yleissitovuus.
7. Yrittämisen sääntelyä purettava.
8. Pääomaverotus ei saa muodostua kynnykseksi pörssilistautumiselle.
9. Veropohjaa laajennettava vähennyksiä ja verotukia karsimalla. Ammattiliittojen ja työnantajaliittojen jäsenmaksujen verovähennysoikeus on poistettava.
10. Yhteisövero alennettava 15 prosenttiin.